70-luvulla tulivat uudet soundit, ja vastakulttuuri nosti päätään
Suomirock alkoi tehdä 1970-luvulla tuloaan. Uutta oli se, ettei enää haluttu kopioida jo valmista, vaan luotiin aivan omia uusia tyylejä ja soundeja. Rockia haluttiin tehdä nimenomaan kotimaisella kielellä, ja musiikista tuli kansallinen ilmiö. 1970-luvun alku oli progressiivisen rockin aikaa. Suomessa suosion huipulle nousivat Wigwam sekä Tasavallan Presidentti. Hectorin ja Dave Lindholmin laulut nokkeline sanoituksineen nousivat myös kansan suosioon.
Samalla kun rock sai jatkuvasti uusia muotoja 1960-luvun lopun muutosten jatkona, teki myös perinteinen rock’n roll paluutaan. Hurriganes, Jussi Raittinen ja Rauli Badding Somerjoki olivat sen tyylilajin edustajia ja nousivat suosionsa huipulle. Uusia artisteja nousi esille hurjaa v
auhtia, ja 60-luvulta voisi luetella pitkän listan nykyisinkin tunnettuja ja yhä esiintyviä artisteja. Juice, Mikko Alatalo, Kaseva, Tuomari Nurmio, Kari Peitsamo – vain muutamia mainitaksemme.
1970-luvun loppupuolella alkoi musiikki saada uusia, aggressiivisia ja yhteiskunnallisesti kantaa ottavia piirteitä. Punk ja rockabilly olivat musiikillisesti äärilaitojen ilmiöitä, ja ne kolahtivat etenkin osaan nuorisosta voimakkaasti. Punkista tuli vastakulttuuri, ja sen musiikillisia edustajia olivat yhtyeet Sex Pistols, The Who, Ramones, Patti Smith, sekä Suomessa Pelle Miljoona, Sleepy Sleepers, Maukka Perusjätkä, Ratsia, Kollaa kestää sekä monia muita. Osa yhtyeistä jäi tosin lyhytaikaisiksi, jopa yhden kappaleen tähdenlennoiksi. Valinnan varaa alkoi olla, ja oma musiikkimaku haluttiin usein suosikkiyhtyeen lisäksi näyttää myös ulkoisesti pukeutumisella, hiustyylillä, meikeillä ja koruilla.
